Kolmas työnhakuviikko
Maanantai aamuksi oli sovittu haastattelu. Olin väsynyt ja henkisesti hieman sekaisin - tämä ei liittynyt suoranaisesti työnhakuun. Haastattelu ei mennyt hyvin. En jaksanut keskittyä ja haastattelija (henkilöstövuokrausfirman edustaja) ei näyttänyt tietävän mitään taloushallinnon alasta. Haastattelun jälkeen oli hiljaista. Kukaan ei soittanut, eikä laittanut sähköpostia. Edellisen viikon varmaksi pitämästäni työstä ei myöskään kuulunut mitään.
Ajattelin alakuloisuuteni johtuvan siitä, että en ollut enää aktiivinen hakija vaan odotin, että minuun otetaan yhteyttä. Toimin aina proaktiivisesti ja olen itseohjautuva, joten se, että minun täytyy odottaa rekrytoinnin etenemistä ei sovi minulle ollenkaan. Odottelussa kärjistyy se tosiasia, että olen toisten ihmisten tekemien päätösten armoilla, ja koen siitä voimattomuutta.
Lohdutukseksi join kahvia kahvilassa ja katselin ihmisiä.
Tunnelmaa latisti hieman myös juhannus ja tieto siitä, että monet jäävät kesälomalle, kun itsellä ei ole edes työtä, josta voisi ottaa lomaa. Vaikka olin lohduttanut itseäni kalliilla kahvilla huomasin kaipaavani jotain muutakin piristystä. Kun ajatukset liikkuvat harmaalla ja sumun synkistämällä alueella, pyrin ottamaan itseäni kädestä kiinni ja vetämään itseni kohti valoa. Teen tämän usein niin, että ohjaan huomioni muualle, asioihin, joihin voin sillä hetkellä itse vaikuttaa. Ostin Maaret Kallion kirjan Inhimillisiä kohtaamisia ja huomasin oitis ongelmani - olen liian ankara itselleni. Sen lisäksi, että meidän tulee kohdata toiset ihmiset ihmisinä, eikä suorittajina tai välineinä, meidän tulisi hyväksyä myös itsemme ja inhimillisyytemme. Levon ja rauhoittumisen tarve eivät ole heikkouksia ja aina ei tarvitse suorittaa. Tähän hetkeen tärkeimpänä muistutuksena otan esille sen, että minä en ole yhtä kuin todistuskansioni. Minä en ole opintojeni keskiarvo enkä minä ole CV. Tämä on hyvä muistaa työnhaussa, koska työnhaku loppujenlopuksi pohjautuu siihen mitä kukin osaa ja minkälaisella todistuksella tämän voi esittää. Eikä ketään kiinnosta se, kuinka onnelliseksi tulet puhtaista lakanoista tuuletetussa sängyssä, tai kuinka kotoisalta sinusta tuntuu kun pääset silittämään kahvilan oksaista puupöytää. Minä olen ihminen.
Ajattelin alakuloisuuteni johtuvan siitä, että en ollut enää aktiivinen hakija vaan odotin, että minuun otetaan yhteyttä. Toimin aina proaktiivisesti ja olen itseohjautuva, joten se, että minun täytyy odottaa rekrytoinnin etenemistä ei sovi minulle ollenkaan. Odottelussa kärjistyy se tosiasia, että olen toisten ihmisten tekemien päätösten armoilla, ja koen siitä voimattomuutta.
Lohdutukseksi join kahvia kahvilassa ja katselin ihmisiä.
Tunnelmaa latisti hieman myös juhannus ja tieto siitä, että monet jäävät kesälomalle, kun itsellä ei ole edes työtä, josta voisi ottaa lomaa. Vaikka olin lohduttanut itseäni kalliilla kahvilla huomasin kaipaavani jotain muutakin piristystä. Kun ajatukset liikkuvat harmaalla ja sumun synkistämällä alueella, pyrin ottamaan itseäni kädestä kiinni ja vetämään itseni kohti valoa. Teen tämän usein niin, että ohjaan huomioni muualle, asioihin, joihin voin sillä hetkellä itse vaikuttaa. Ostin Maaret Kallion kirjan Inhimillisiä kohtaamisia ja huomasin oitis ongelmani - olen liian ankara itselleni. Sen lisäksi, että meidän tulee kohdata toiset ihmiset ihmisinä, eikä suorittajina tai välineinä, meidän tulisi hyväksyä myös itsemme ja inhimillisyytemme. Levon ja rauhoittumisen tarve eivät ole heikkouksia ja aina ei tarvitse suorittaa. Tähän hetkeen tärkeimpänä muistutuksena otan esille sen, että minä en ole yhtä kuin todistuskansioni. Minä en ole opintojeni keskiarvo enkä minä ole CV. Tämä on hyvä muistaa työnhaussa, koska työnhaku loppujenlopuksi pohjautuu siihen mitä kukin osaa ja minkälaisella todistuksella tämän voi esittää. Eikä ketään kiinnosta se, kuinka onnelliseksi tulet puhtaista lakanoista tuuletetussa sängyssä, tai kuinka kotoisalta sinusta tuntuu kun pääset silittämään kahvilan oksaista puupöytää. Minä olen ihminen.
Kommentit
Lähetä kommentti